Matkalla

Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä; niitä, jotka ihmettelevät miksi tätä blogia ei ole päivitetty lähes kahteen viikkoon, sekä niitä, jotka eivät ihmettele. Ensimmäiseen ryhmään kuuluville kerrottakoon, että viime aikoina olen halkonut Suomenmaata ja muitakin maita ristiin ja rastiin ja kanttiin per kanttiin sellaisella tahdilla, ettei edes laadukkainkaan metronomi olisi pystynyt pitämään lukua rytmeistäni.

Parhaimmillaan kävin poissaoloaikanani ihan Savonlinnassa asti, vaikka poikkesinpa pikaisesti myös Hampurissa ja Riikassakin, jälkimmäisessä tosin vain lentokenttäkahvien pituisen ohikiitävän hetken ja yhdentoista euron verran. Matkoillani näin paljon kaikkea sellaista, jota en olisi nähnyt, jos olisin vain istunut kotonani. Näin vanhoja höyrylaivoja, näin vallan mahdottoman kokoisen telakka-altaan ja näinpä myös pari ihan kelpoa museolaivaa. Reperbahnin tyttöjäkin näin, tosin vain vahingossa ja sivusilmällä, sillä eihän ole täysin kaltaiseni säntillisen ja hyvää tahtovan nuoren miehen käytökselle sopivaa katsella aivan jokaisesta näyteikkunasta sisään.

Niin kuin hyvin tiedetään, on Saksa maa, jonka rajoja reunustaa meri kaikkialla siellä, mistä niitä ei reunusta maa. Tämän takia tuon Keski-Euroopan maltillisen suurvallan alueelle onkin rakennettu useita suuria satamia, joista Hampuri on suurin. Tavaraa siellä liikkuu jos ei vitun, niin ainakin helvetin paljon, toisinaan jopa Suomeen asti. Tästä huolimatta en ole kuitenkaan vielä koskaan käynyt työni merkeissä yhdessäkään saksalaissatamassa, enkä käynyt nytkään. Kävin lomailemassa, ja saavuin ja lähdin lentäen kuin enkeli, albatrossi tai kanaemo konsanaan. Matkan taittuessa tulin kuitenkin huomanneeksi, että oli ainoastaan oikein ja sopivaa, että valitsin itselleni merimiehen hyvän ammatin lentäjän lestin sijasta, sillä toisin kuin laivoilla, on ruoka lentokoneissa usein pahaa ja korvatkin menevät lukkoon. Merimies pääsee helpommalla.

Koska tässä tekstissä ei taaskaan ole päätä, häntää eikä edes parhaita selkäpaloja, katson parhaaksi lopettaa sen nyt. Eli heippa vaan!

Advertisement

Viiden tähden jätkä

Jälleen on tullut todistetuksi, että olen kutakuinkin täydellinen kaveri, ja onpa minulla tästä vielä todistuksena esittää erään korkeasti koulutetun tohtorin laatima ja leimallaan allekirjoittama virallinen asiakirja. Kävin tänään näet tarkastuttamassa itseni lääkärillä, joka katsoi minut taas kelvoksi meripalvelukseen seuraavan kahden vuoden ajaksi.

Tohtori tutki minut huolella ja mitä suurinta tarkkuutta noudattaen. Aivan ensimmäiseksi hän osoitteli minulle seinällä roikkuvaa taulua ja pyysi tarkastelemaan sitä vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla silmällä. Tein töitä käskettyä ja kiltisti raportoin näkemäni numerot ja kuviot niitä osoittelevalle tohtorille, joka myhäili tyytyväisesti. Miksi hän niitä minulta tenttasi, sitä en tiedä enkä edes ymmärrä, sillä matkaa minusta plakaatille oli useampi metri, kun taas taulun ja tohtorin väliin tilaa jäi vain puolittaisen kädenojennuksen verran. Luulisi sen nyt itsekin osanneen siltä etäisyydeltä ne numerot lukea, helvetti sentään.

Seuraavaksi lääkäri tutki sydäntäni, joka oli siellä missä pitääkin, eli rinnassani. Tämä hämmästytti minua suuresti, sillä luulin totisesti jo vuosia sitten menettäneeni sen eräälle viehkeälle neidolle, joka sitä yhä niin kovasti lämmittää. Lääkäri kuitenkin lohdutti minua kertomalla, että neito on ilmeisesti lämmöllään pitänyt verensirkulaattoristani niin suurta huolta, ettei sen toiminnasta löytynyt erilaisissa stetos- ja periskooppillisissa tutkimuksissa mitään moitittavaa, ja sekös minua hymyilytti.

Myös verenpaineeni tohtori mittasi. Siitäkään hän ei löytänyt vikaa ja osoitti samalla jälleen kerran väitteet rasvan, suolan, kerman ja oluen terveydellisistä haittavaikutuksista valheellisiksi. Lopuksi kävin vielä näytteenottopaikalla luovuttamassa mukillisen pissiä laboranttien tutkittavaksi, joka sekin osoittautui täyden kympin arvoiseksi. Ihmekös tuo, sillä onhan sitä säilötty samassa tilassa suurten ja oivaltavien ajatusteni kanssa.

Jos tarkastus olisi ollut ensimmäiseni, olisin joutunut vielä todistamaan, etten ole värisokea ja että kuuloni on riittävän hyvä. Koska olen kuitenkin tohtorin vanha tuttu, ei hän näitä testejä enää uusinut, vaan suosiolla luotti sanaani kun kerroin kuuloni olevan tosiaan niin moitteeton, että kuulen ääniä toisinaan silloinkin kun kukaan ei puhu. Lisäksi ensimmäisellä tarkastuskerralla keuhkoista otetaan thorax-kuva, jota ei sitäkään tarvitse enää jatkotarkastuksissa uusia.

Mitä tämä kaikki hauskuus sitten maksaa, saattaa joku ihmetellä. No ei paljon mitään! Vaivaiset 109 euroa ja kymmenen senttiä. Tarkastus kesti kelloni mukaan kutakuinkin kymmenen minuuttia, josta voimmekin näppärästi laskea, että kokopäiväisen merimieslääkärin kuukausipalkka on noin 98 190 euroa. Ei hassumpaa! Melko rehti rahasumma selittyy tosin sillä, että tarkastutin itseni yksityisen lääkärin vastaanotolla enkä terveyskeskuksessa. Terveyskeskuksissa samanlaisia intyygejä myönnetään useimmiten viidenkympin maksusuoritetta vastaan.

Merimiesterveyskeskusten yhteystietoja löydät painamalla tästä.

Merisairas mies Tuusulassa

Lyhyen ja rauhallisen merimiesurani aikana ovat aallot kuljettaneet minua mitä moninaisimpiin paikkoihin, mutta harvoinpa olen pistäytynyt niin eksoottisessa käyntisatamassa kuin eilen. Kävin näet Tuusulassa. Sillä tapahtui niinä päivinä, että Varustamoliitolta kävi käsky, että maamme merenkulkusektorin nuoret toivot on koollepantava, ja missäs muualla sitä voisikaan panna yhtä mukavasti kuin tuusulalaisessa kokoushotellissa.

Kävi siis niin, että me, suomalaisten merenkulkuoppilaitosten valmistuvat vuosiluokat kaikista ammattikorkeakouluista Maarianhaminaa lukuunottamatta, kokoonnuimme hyvässä tarkoituksessa ja mitä suurimman ekumenian vallitessa saman katon alle kuulemaan, mitä Varustamoliiton edustajilla ja ulkopuolisilla luennoitsijoilla oli kerrottavanaan. Ja kerrottavaa riitti, sillä tuskin on koskaan aiemmin edes kuumin takkavalkea hohtanut yhtä kirkkaana kuin kokoushuoneemme päätyseinä erilaisten Powerpoint-esitysten heijastuessa videoprojektorista sen maalipintaan.

Luentoja oli lähtöön ja toiseen, ja niitä kaikkia yhdisti yksi asia: ne olivat joko hyviä tai huonoja. Osa käsiteltävistä asioista oli jo entuudestaan tuttuja, mutta mahtuipa joukkoon sellaisiakin puhujia, jotka jakoivat uutta tietoa vasemmalta ja oikealta sekä vähän ylhäältä ja alhaaltakin, eikä kompassiruusulta ollut helppo löytää sellaista suuntaa, josta uutta informaatiota ei olisi tarjottu. Enpä olisi uskonut, että voisin tästä enää paljoakaan lisää viisastua, mutta niin vain näyttää käyneen.

Erikoista oli sekin, että kun luennot loppuivat ja ilta eteni, alkoi hotellin lattia kummallisesti keinua jalkojeni alla, näkökenttäni sumeni ja jo kertaalleen syöty hyvä ja maittava ruokakin alkoi täysin autonomisesti nousta takaisin suuhuni. Ja kas, jos en olisi ruokasalin ikkunasta nähnyt puunoksien väräjävän tuulessa ja autojen kiitävän maantiellä, olisin voinut vaikka vannoa, että halon pohjoisen Atlantin aaltoja hurjassa syysmyrskyssä boforien koetellessa kasvojani.

Koska paikalla oli edustajia myös Turun ruotsinkielisestä koulusta, uskalsin hieman harjoittaa kielitaitoanikin. Ennen kuin uskalsin puhjeta kielikukkaistervehdyksiin toisella kotimaisella, jouduin tosin hieman voitelemaan kieltäni viinillä, mikä osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi, sillä totisesti luulen, että illan muuttuessa yöksi hallitsin sellaisiakin kieliä, joita en aiemmin ollut kuullut edes puhuttavan.

Vaikka suuresti iloitsinkin kaikesta kokemastani, on loppujen lopuksi onni, etten suorastaan työkseni joudu kiertämään kaikenmaailman konferensseissa ja seminaareissa. Jo pelkkä ajatus saa maksani irvistämään.

Pyhä vailla juhlaa

Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas. Niinpä hän oli aikoinaan antanut kalenterintekijöilleen luvan mahduttaa vuoden varrelle muutaman kirkollisen pyhäpäivän, joiden aikana ihmiset voivat kaikkensa ponnistaen olla tekemättä mitään. Riittää kun makaa sohvalla eikä mene töihin ja isä taivaassa on tyytyväinen.

Aivan kaikkialle ei Jumalan korkeatahtoinen ja hyvää tarkoittava mahtikäsky kuitenkaan ulotu. Ei, ei suinkaan, sillä  vesireittejä kyntävät hyvät ja riuskat merimiehet joutuvat tahtomattaamankin nakkaamaan pitkät kirkkopyhille, pääsiäisille, jääkiekon maailmanmestaruuksille ja muille valtiollisille juhlapäiville, jotka oikeuttavat tukevammalla kamaralla kävelevät kansalaiset röhnöttämään toimettomina.

Laivaa ei sovi juhannusaattona ankkuroida, vaikka miehistö mielummin tanssisikin kokon ympäri pienissä koskenkorvissa, vaan yöttömästä yöstä joudutaan nauttimaan töitä tehden. Pääsiäisenä ei hartainkaan laivamies pääse nauttimaan pyhiä sakramentteja herran huoneeseen, vaan joutuu lukemaan loitsunsa kahvitauolla tupakkakopin lämmössä. Vappulakkiakaan ei kannata vetää korville, sillä hieno ja kallis vaivalla hankittu pipa kuitenkin työskentelyn lomassa tahriintuisi.

Mutta katso: jouluisin sentään merimieskirkko muistaa nuoria vettenkyntäjiä villasukilla ja suklaalevyillä. Toisin kuin maallinen kirkko ja joulupukki, eivät merimieskirkon kiltit virkailijat edes kysele onko paketin saaja kiltti, tuhma vai suoranainen hunsvotti. Sukkia tulee vaikka koko vuoden tukistelisi tyttöjä, potkisi mummoja ja piirtelisi tussilla seiniin.

Under the Bridge

”Suomalainen konttialus Ramona osui päin Aalborgin kaupungin pohjoispuolella olevaa rautatiesiltaa noin kello 22 keskiviikkona Tanskan aikaa. Henkilövahinkoja ei sattunut. Suuronnettomuus oli kuitenkin lähellä, sillä matkustajajuna oli ylittänyt sillan vain hieman ennen törmäystä

Turman syystä ei ole toistaiseksi tietoa. Poliisi ilmoittaa, ettei kapteenin verestä löytynyt alkoholia.

Alustavasti arvioidaan, että onnettomuus saattoi johtua kommunikaatiokatkoksesta. Kapteeni on sanonut huomanneensa, ettei silta ollutkaan ylhäällä, mutta ei kyennyt enää estämään törmäystä.”

Lähde: Yle.

Communication breakdown/ it’s always the same/ havin’ a nervous breakdown/ drive me insane, lauloi Led Zeppelin aikana, jolloin maailmassa ei vielä ollut värejä ja leipäkin leivottiin männystä. Todennäköisesti samaa rallia hoilaavat kuorossa myös laskusiltaa operoinut siltavahti sekä M/S Ramonan kansipäällystö juutinmaan virkamiesten kysellessä mikä meni vikaan.

Miksi silta todella ajoi viatonta rahtilaivaa päin, sitä en voi kertoa, sillä en sitä itsekään tiedä. Syitäkään en aio sen tarkemmin spekuloida, sillä väärien arvausten määrä oikeisiin verrattuna on niin suuri, että todennäköisesti vain erehtyisin, ja siitähän minä en pidä. Varmaksi uskallan kuitenkin väittää, että toisin kuin hyvä toimittaja on artikkelissaan uutisoinut, ei Ramona suinkaan ole konttilaiva vaan pienehkö irtolastialus. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että niin silta kuin laivan keulakin ovat rutussa.

Vahinko on kurja ja kallis,  mutta ei lainkaan niin harvinainen tai laadultaan omituinen kuin sitä äkkiseltään saattaisi odottaa. Kommunikaatiokatkoksen ei tarvitse olla kummoinenkaan kun mineraalit alkavat jo rytistä, venyä ja paukkua; parisen vuotta sitten rotterdamilainen siltavahti paineli kontrollipöytänsä nappeja sellaisella intensiteetillä, että tuli huomaamattaan laskeneeksi siltansa suomalaisalus Najadenin komentosillan päälle. Ihmisvahingoilta vältyttiin, mutta laivan korsteeni sai huomattavasti entistä aerodynaamisemman muodon. Ja tuskinpa osun pahasti väärään jos väitän, että myös siltavahti vapautettiin silloisen virkansa raskaasta ja vastuullisesta taakasta työmarkkinoille etsimään haasteita uusista tehtävistä.

Etkö usko? Katso vaikka täältä kuvia ja feyenoordinkielistä sepostusta aiheesta.

Samansorttinen tapaus sattui myös Kanadassa kymmenkunta vuotta sitten, kun Wellandin kanavan siltavahti veisteli rahtilaiva Windocin savupiipusta turhat senttimetrit pois. Ja turhaksihan piippu kävikin, sillä törmäyksen jälkeen laivasta tuprutti savua muualtakin kuin pelkästä korsteenista. Miehistö selvisi säikähdyksellä, mutta laiva ei: yli nelikymmenvuotias alus myytiin kilohinnalla romukeisareiden huoleksi.

Mielenkiintoista sinänsä, laivan samanniminen edeltäjä joutui tismalleen samankaltaiseen onnettomuuteen samassa kanavassa vuonna 1938. Puhdasta sattumaa vai Illuminatin ja Supon salajuoni, mene ja tiedä. Se on kuitenkin fakta, että liikkuvaa kuvaa uudemman Windocin onnettomuudesta löytyy Youtubesta.

Alkuvuodesta Yhdysvaltain Kentuckyssa moottorialus Delta Mariner ja Eggnerin maantiesilta mittelivät voimiaan. Silta hävisi: lentokoneen rakennuspalikoita kuljettanut laiva näet erehtyi alittamaan sen väärästä kohtaa, jolloin alituksesta tuli, jos ei nyt ylitys, niin ainakin hyvä yritys. Aiemmin 1065 metriä pitkä silta on nykyään 91 metriä lyhyempi ja Delta Mariner vähän Sibelius-monumenttia muistuttavan nokkakoristeen verran pidempi. Ihme ja kumma, ihmisiin ei taaskaan sattunut. Kuvia näet kun painat tästä.

Maailmalla siis sattuu ja tapahtuu yhtenään. Onneksi sattuminen on kuitenkin harvinaisempaa kuin tapahtuminen, sillä siltamiljoonia nyt löytyy joka pitäjästä, mutta hyvät, riuskat ja muutenkin ihmisinä mukiinmenevät merimiehet ovat harvassa.

Laivalle töihin

Blogini historia on lyhyt mutta ei kovin  pitkä, ja silti alan jo toistaa itseäni. Alkukuusta kirjoittamassani tekstissäni kerroin pikaisesti kuinka laivalle pääsee töihin, ja jo nyt ajattelin kirjoittaa samasta aiheesta uudestaan. On näet niin, että WordPressin integroidun tilastopalvelun mukaan blogitekstejäni eksytään lukemaan verrattaen usein erimuotoisilla mitenlaivallepääseeduuniin-tyyppisillä hakulausekkeilla, ja päättelin, että tarkempi katsaus voisi olla paikallaan.

Kaiken takana on nainen, laulaa eräs kuuluisa harmaatukkainen turkulainen veljespari, mutta perinteiseen varsinaissuomalaiseen tapaan he ovat väärässä. Avain kaikkeen ei suinkaan ole kaunis daami tai  hehkeä neitokainen, vaan pätevyyskirja, joka oikeuttaa haltijansa työskentelemään siinä mainitussa virassa laivalla. Kirjoja myöntää liikenteen turvallisuusvirasto Trafi. Pätevyyskirjoja on yhtä monta kuin on ammattinimikkeitäkin, eikä kokenutkaan työntekijä voi vaihtaa hommasta toiseen ilman riittävää lisenssiä, vaikka olisikin muuten kova pätemään. Pätevyyskirja on vähän kuin ajokortti: ilman sitä et saa töitä taksikuskina, vaikka kellottaisit Alastarolla millaisia aikoja tahansa.

Pätevyyskirjoista alin ja näin ollen myös ensimmäiseksi hankittava on vahtimiehen todistus, joka oikeuttaa haltijansa työskentelemään sekä kone- tai kansivahtimiehenä, tuttavallisemmin moottorimiehenä tai puolimatruusina. Lakitekstin mukaan edellytyksenä kirjan saamiselle on vähintään 16 vuoden ikä, voimassa oleva merimieslääkärintodistus, vahtimiehen koulutus sekä 60 vuorokautta ohjattua työharjoittelua ulkomaanliikenteeseen rekisteröidyllä kauppa-aluksella. Lisäksi hakija tarvitsee merimiespassin.. 

Koulutuksen voi hankkia kahta eri reittiä: ensimmäinen ja huomattavasti useammin käytetty vaihtoehto on täyttää yhteishakupaperit ja pyrkiä pääsykokeiden kautta merenkulun oppilaitokseen, joita on manner-Suomessa kolme (Turussa, Kotkassa ja Raumalla) sekä Ahvenanmaalla yksi. Opetusta annetaan kaikilla paikkakunnilla sekä toisen että kolmannen asteen kouluissa, ja vahtimiehen pätevyyteen vaadittavat opinnot ovat useimmiten kasassa ensimmäisen opiskeluvuoden päätteeksi. Toinen ja samalla harvinaisempi vaihtoehto on ilmoittautua maksulliselle vahtimieskurssille, joita järjestetään silloin tällöin ainakin Raumalla. Kurssi kestää kuukauden tai kaksi, jonka jälkeen alkaa kahden kuukauden mittainen työharjoittelujakso.

Merimieslääkärintodistuksen saat hankittua viekkaalta ja rahanahneelta lääkäriltä, joka on muuten kuin kaikki muutkin lääkärit, mutta on saanut keploteltua itselleen erityisluvan myöntää terveystodistuksia myös seilausmiehille.  Lääkärintarkastuksessa tohtori tutkii näkevätkö silmäsi, kuulevatko korvasi ja löytyykö kehostasi tauteja, jotka voisivat olla este laivatyölle. Tällaisia ovat muistaakseni ainakin diabetes sekä puna-vihersokeus, joskaan jälkimmäinen ei rajoita mahdollisuuksiasi työskennellä kone- tai talousosastolla. Kahden vuoden välein uusittavan lääkärintodistuksen hinta vaihtelee suuresti. Halvimmillaan olen selvinnyt kolmella kympillä, pahimmillaan olen joutunut pulittamaan paperista satasen enemmän.

Merimiespassin saat poliisilta, kunhan vain ensin lyöt tiskiin yhden kuudenkymmenen kolmen euron setelin, pari edustavaa valokuvaa sekä todistuksen siitä, että olet merimies tai ainakin merimiesopiskelija. Merimiespassi ei korvaa tavallista turistipassia eikä sillä ole mitään varsinaista käyttötarkoitusta, mutta sellainen on kuitenkin pakko omistaa. Vähän niin kuin iPad.

Kun edellämainitut ainekset ovat kasassa ja työharjoittelu on suoritettu, voit ottaa yhteyttä varustamoihin ja kysellä työpaikkoja, joita joko on tai sitten ei ole. Jos tärppää, voit pakata laukkusi ja lähteä laivalle, mutta jos ei ole, soita seuraavaan firmaan. Niitä riittää, ainakin toistaiseksi.

Jäikö jokin epäselväksi? Kirjoita kommentti tai lähetä sähköpostia, niin vastaan mitä vastaan jahka ehdin. Kommenttisi voit näpytellä tuohon alas, mutta sähköpostit on parasta lähettää osoitteeseen tarinoitaahterista at gmail.com

Laivatyypit: ro-ro-alus

Pari viikkoa sitten kirjoitin muutaman karkean kärjistetyn sanan öljysäiliöaluksista. Tällä kertaa ajattelin näpytellä jokusen valerikkaan virkkeen ro-ro-laivoista.

Ro-ro, tuo lystikkäästi kielen päällä kimpoileva miniatyyritermi, on lyhenne englannin kielen termistä Roll on/Roll off. Ro-ro-laivat, kavereiden kesken rollikat, kuskaavat siis pääasiassa pyörillä kulkevaa lastia, joka rullataan ramppia pitkin lastaussatamassa sisään ja purkaussatamassa ulos. Rampin kautta aluksen ruumaan voidaan änkeä vaikkapa henkilöautoja, rekkoja, työkoneita ja muita kumijalkaisia, mutta michelinit eivät kuitenkaan ole edellytys ruumaanpääsylle; kontit, junavaunut, paperirullat ja muut pyörättömät lastiyksiköt voidaan näppärästi nostaa trailereiden päälle, jonka jälkeen ne hinataan laivan ruumaan vetomestareilla.

Toisin kuin useimmilla muilla alustyypeillä, ei ro-ro-laivan käytettävissä olevaa lastikapasiteettia räknättäessä kiinnitetä niinkään huomiota tonneihin tai kuutiohin vaan kaistametreihin. Laivan lastikannet on jaettu kaistoiksi, joille kuljetettavat lastiyksiköt sijoitetaan, ja yksi kaistametri vastaa luonnollisestikin yhtä metrin pituista osaa tällaisella kaistalla. Esimerkki: Silja Europan autokannelta löytyy yhteensä 932 metriä lastikaistoja, joille saadaan ahdettua joko 248,87 ykköskoppaista Nissan Micraa tai vaihtoehtoisesti yksi helvetin pitkä haitaribussi.

Useimmiten ro-ro-laivat seilaavat tiukkaan aikataulutetussa linjaliikenteesssä kahden tai useamman vakituisen sataman välillä. Laiva voi seilata vaikkapa Saksan Travemündesta Kotkaan, jonka jälkeen se pistäytyy nopeasti Hangossa, josta se koukkaa Lübeckin kautta takaisin Travemündeen tullakseen uudestaan Kotkaan. Satamassa ei välttämättä viivytä muutamaa tuntia kauempaa, joten aikaa ei juurikaan riitä kortinpeluulle tai laiturien neitoin naurattamiselle. Tämä on vain etu, sillä kukapa nyt Kotkassa tahtoisikaan viipyä hetkeäkään kauemmin kuin on välttämättä tarvis.

Rollikoita on moneen lähtöön. Jotkin ro-ro-alukset kuljettavat pelkästään trailereita ja rekkoja, kun taas esimerkiksi ruotsinlaivojen kaltaiset matkustajalautat kuskaavat paikasta toiseen ihmisiä sekä näiden kulkuneuvoja. Tämän lisäksi maailmalta löytyy puhtaita autonkuljetuslaivoja, junalauttoja ja proomuja, jotka kaikki täyttävät rollikoiden tavanomaisimman tunnuspiirteen: mikä rullaten tulee, se rullaten menee.

Valokuvia

Ole huoleti. Tässä kirjoituksessa ei puhuta Mamba-yhtyeen sävellahjoista Suomen kansalle, vaikka otsikon perusteella niin voisi luullakin.

Sanailin hetki sitten pitkän, humoristisen ja kielellisesti ansioituneen blogikirjoituksen, josta tuli niin hyvä, että saatoin hyvillä mielin pitää sitä kirjallisen urani kirkkaimpana kultahuippuna. Hetkeä ennen julkaisuhetkeä tietokoneestani loppui kuitenkin akku, ja kirjoitus kaikkosi näyttöruudultani tallentamattomien tekstitiedostojen lännenmaahan, .doc-muotoisten sanatuotosten viimeiseen lepokotiin. Tästä harmistuneena en jaksa näpytellä sanomisiani uudestaan, vaan tyydyn tällä kertaa esittelemään valokuvakansioitani, sillä niinhän on kutsuillakin tapana tehdä, kun muuta sanottavaa ei keksitä.

Göteborgin satamaa. Tämä osa satamasta sijaitsee Hisingenissä, Ruotsin väkirikkaimmalla saarella. Hisingenistä ovat lähtöisin sellaset ruotsalaiset vientikauppavaltit kuin Volvo-autot sekä rock-yhtye Graveyard.  Kuva on napattu vajaan kilometrin mittaiselta Älvsborgin sillalta.

Sulku St. Lawrence-joella Kanadassa. Joki ja sen varrelle rakennetut sulut muodostavat yhdessä St. Lawrencen vesitien, joka yhdistää pitkällä sisämaassa sijaitsevat Suuret järvet Atlantin valtamereen. Vesitie on kokonaisuudessaan noin 3800 kilometriä pitkä, ja se on otettu käyttöön 1950-luvun lopulla. Koska järvet sijaitsevat hieman merenpintaa ylempänä, laivaa joudutaan suluissa kulkusuunnasta riippuen nostamaan tai laskemaan, jotta liikennöinti olisi mahdollista.

Suluista mahtuu rymistelemään läpi laivalla, jonka leveys ei ylitä 23,8 metriä. Kuvan alus on 23,5 metriä leveä, joten pelivaraa jäi komeasti monta kymmentä senttiä. Foto on napattu kesällä 2010 Ste. Catherinen sulusta poistuttaessa matkalla kohti Ontario-järveä.

Hydraulikäyttöisen vesitiiviin oven mainiosti googletransleeratut käyttöohjeet. Tuota tekstiä ei ymmärrä kovinkaan kielitieteiden teräsmies.

Kelpoa vettä Grönlannin Kangerlussuaqissa, jossa sijaitsee maan ainut kansainvälinen lentokenttä. Asukkaitakin on niin, ettei sekaan meinaa mahtua: 556.

Faeringehavn, toinen perigrönlantilaisen moderni ja mutkaton satamakaupunki. Jos Kangerlussuaqin väenpaljous alkaa ahdistaa, voi matkalainen vetäytyä Faeringehavnin hiljaisuuteen rauhoittumaan. Asukkaina kolmesta neljään ihmistä ja yksi kuuro labradorinnoutaja.

Saatoitkin jo huomata, että kuvia saa suurennettua niistä klikkaamalla. Kaikkea sitä nykyään onkin!

Koiravahti, LT

”I’m your boy, I’ll make you undulate with joy, ’cause I’m the doctor!”

Kun ihminen sairastuu, hän menee lääkäriin. Kun merimies sairastuu, hän ei mene lääkäriin, sillä lähin lääkäriasema ei sijaitse lähellä vaan kaukana, aina laivan määräsatamassa asti. Tämän vuoksi kaikki merenkulkua opiskelevat saavat koulutiensä varrella ainakin jonkinasteista terveydenhuollon koulutusta.

Rahtilaivalla sairaanhuollosta vastaa tai ainakin yrittää vastata erikseen nimetty perämies, joka tikkaa haavoittuneet, buranoi pääkipuiset, katetroi etuvaivaiset ja vaikka intuboi respiroimattomat. Osana viimeistä terveydenhuollon kurssia käväisin tuossa parin päivän ajan pikaisesti harjoittamassa tohtorintaitojani eräällä ensiapupolilla.

Ja voi veljet mitä kaikkea näinkään. Verestä, suolista ja paljaasta pinnasta, huumeista, neuloista ja lääkepirtusta, pistoista, viilloista ja ruhjeista, rytmihäiriöistä, anestesiasta ja defibrillaatiosta, sonnasta, visvasta ja oksennuksesta, niistä oli alkuviikon koulupäiväni tehty. Enpä osannut neljä vuotta sitten yhteishakukaavaketta täyttäessäni arvata, että merimieskoulun oppimäärään kuuluu vaipanvaihtoa ja verikokeita, mutta niinpä vaan näytti kuuluvan. Ja hyvä niin.

Kovana jätkänä suoriuduin aiemmin täysin vieraista tehtävistä kuitenkin kunnialla. Kukaan ei kuollut käsivarsilleni, vältyin tekemästä hoitovirheitä ja sain kanyylitkin hulautettua oikeisiin suoniin.  Muutamat vanhemmat potilasrouvat jopa erehtyivät ihmettelemään kuinka näin nuori mies voi jo olla näin ammattitaitoinen lääkäri, mutta ihmekös tuo, sillä olen usein itsekin löytänyt kasvoiltani amerikkalaisten tv-tohtoreiden karhean komeita piirteitä.

Jo parin päivän sairaalaharjoittelun aikana ehdin huomaamaan, että olen osannut valita itselleni sopivan alan. Laivan huoltohommat hoituvat vähän tyhmemmältäkin jätkältä, mutta ihmistäpä ei tuosta noin vaan fiksatakaan. Lisäksi sairaanhoitohommissa pääsisin vain harvoin käyttämään kahta suosikkityökaluani, kiukkua ja vasaraa.

Kartalla

”Satellites move across the sky and every year they multiply” -Clutch, The Yeti

Jokin aika sitten Kiskoarkea-blogiin ilmestyi teksti, jossa sivuttiin junien GPS-järjestelmiä. Koska aihe oli mielenkiintoinen ja  kirjoitus hyvä, päätin röyhkeästi rautatieblogia plagioiden näpytellä pari korkealentoista sanaa merellisten maisemien satelliittinavigoinnista.

Satelliittipaikannusjärjestelmät toimivat pääsääntöisesti samalla tapaa, käytettiin laitteita sitten maalla, merellä, talossa tai puutarhassa. GPS-koje keskustelee avaruudessa pörräävien satelliittien kanssa ja vastaanottaa niiltä paikkatietoa, josta se räknää tiedon vastaanotto- ja lähetysaikojen välisen erotuksen, ja vot, kertoo käyttäjälleen missä tämä menee.

Pelkän numeropohjaisen paikkatiedon hyödyntäminen on kuitenkin usein hidasta ja kankeaa. Tämän vuoksi aluksen komentosillalla olevat GPS-laitteet toimivat usein yhteistyössä muiden navigointilaitteiden, kuten tutkien, radioiden ja sähköisten merikarttajärjestelmien kanssa. Sähköinen karttapohja, hienommalta nimeltään ECDIS-laite, muistuttaa toiminnaltaan karkeasti ajatellen ihan tavallista autonavigaattoria; laitteen näyttöruudulla on kartta, johon aluksen paikka päivittyy kutakuinkin reaaliajassa GPS:ltä saatujen tietojen perusteella. Autonavigaattorista poiketen ei Ecdis-laite kuitenkaan anna käyttäjälleen automaattisia reittiohjeita heleän kauniilla naisäänellä, vaan miehistö joutuu itse suunnittelemaan ajettavan reitin ennen matkaanlähtöä. Mikäli aluksella ei ole käytössään sähköistä karttajärjestelmää, voidaan paikka määrittää GPS:n avulla yksinkertaisesti siirtämällä laitteen ilmoittama manuaalisesti paperille.

GPS on oiva apuväline laivalla, sillä merimies ei työssään saa apua tienvarsien infokylteistä tai opastetauluista. Täysin autuaaksitekevä työkalu sekään ei kuitenkaan ole, sillä kaikkien ihmistä viisaampien elektroniikkalaitteiden toimintaan liittyy tiettyjä epävarmuustekijöitä, jotka on aina muistettava. Lisäksi rannikkoväylillä navigoidessa poijut, linjataulut ja muut ikiaikaiset merimerkit opastavat usein perille paremmin kuin nykyaikaiset avaruusjärjestelmät.