Kotona on kivaa

Tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet huomata, että virtuaalisen laivapäiväkirjani sivut ovat olleet uusista teksteistä vapaita ja likimain kuukauden ajan. Se on valitettava mutta kuitenkin täysin loogisesti selitettävissä oleva tosiasia, jonka syntyyn vaikuttaneet tekijät luettelen tässä ja nyt:

1. olin töissä, ja töissä joutuu tekemään töitä, ja työnteko rokottaa kirjoitusaikaa
2. tulin kotiin ja kotona on paistanut aurinko, ja auringonpaiste rokottaa kirjoitusaikaa

Kotona olen ollut jo parisen viikkoa. Ahkerasti olen pyrkinyt sivistämään ja virkistämään itseäni esimerkiksi makailun, löhöilyn ja köllöttelyn voimin, ja olenpa muutamaan kertaan availlut ja tavaillut hieman kirjallisuuttakin. Lukuhommiin olen erityisen innostuneesti lähtenyt juuri näin keskiviikkoisin, sillä onhan kaikista viikonpäivistä keskiviikko ainut, jolloin postinkantaja tuo uunituoreen Aku Ankan aina ovelleni asti.

Kuulijan korviin saattaa tällainen lorvailu kuulostaa melko passiiviselta lomanvietolta, mikä ei ole ihme, sillä onhan minun itsenikin rehellisyyden nimissä myönnettävä, että tapani viettää aikaa on ollut aktiviteeteista köyhää. Tässä en kuitenkaan näe mitään väärää, sillä juostuani kuusi viikkoa pitkin maailman turkuja ja torkuja vako irvessä ja niska limassa, on ihan kiva levähtää kotona hetki, kaksi tai kymmenen. Pian on tämäkin hauskuus kuitenkin loppu, sillä horisontissa häämöttää uhkaava ja synkäntumma myrskypilvi, jonka varjo joskus peittää alleen jokaisen viattoman nuoren miehen; anoppini tulee huomenna yökylään. Alan siis imuroimaan.

Advertisement

Mielin Kielin

Kenties olet joskus pohtinut, mahtaako minun suullani sekä aavalla ja laajalla Saksanmaalla olla jotakin yhteistä. Yllätykseksi voin todeta, että totisesti on, sillä kummastakin löytyy näet Kieli.

Totuuden ja yhteisen hyvän nimessä minun on kuitenkin myönnettävä, että nämä kaksi kieltä eroavat toisistaan melko suuresti, sillä Saksan Kiel on keskisuuri pikkukaupunki, jonka läpi kulkevaa kanavaa merenkulkijat käyttävät tahtoessaan kiireesti Itämereltä Pohjanmerellä tai toisinpäin. Sen sijaan minun kielini on yksinkertainen ja kokolailla saksalaista melkein-kaimaansa pienempi lihasnuljaska, jota käytän lähinnä sanailu- ja nielemämielessä, vaikka toisinaan sitäkin pitkin seilaa täyteen vale- ja vilppilastiin ahdettuja lingvistisiä laivoja, jotka eivät koossaan, nopeudessaan tai loistossaan paljoa häpeile Kielin kanavan avomeripuksujen rinnalla.

K uten jo mainitsin, saattaa kiireensä ahdistama seilori valita reitikseen Jyllanin niemimaan läpi kulkevan Kielin kanavan, mikäli tahtoo päästä itäiseltä mereltä pohjoiselle vauhdikkaasti kiertämättä lainkaan pitkulaista Tanskaa ja sen salmia. Niin näppärä on tuo keinotekoinen merireitti, että se katsottiin hyväksi kaivaa käsivoimin jo aikana ennen kummempia konevoimia. Horstit, Helmutit ja Hansit ovat saaneet heiluttaa lapiotaan melkoisella meiningillä, sillä kanavalla on pituutta kahta vaille sata kilometriä.

Tein itse henkilökohtaisen neitsytmatkan Kielin kanavan halki joitakin päiviä takaperin, joskin ainakin käsittääkseni liikuin etu- enkä taka- tai pepewillbergin. Varma en ole, sillä kiireiltäni en ehtinyt kiinnittää asiaan kovastikaan huomiota. Matka oli nopea ja vauhdikas ja kiivastahtinen, enkä ehtinyt nähdä paljoakaan, mutta haistoin sitäkin enemmän. Saksa on paska maa, totesi muuan kaikkitietävä ja kaukaa viisas suomalainen keihäskarju aikanaan, mutta unohti kuitenkin täsmentää tarkoittavansa erityisesti Kielin kanavan ympäristöä. Sellaiseen karjatalouden katkuun en ole vielä eläissäni törmännyt, eikä ollut kaukana vaan oli likellä, etteivät työhaalarini alkaneet kyteä ja nenäkarvani kärytä pelkästään ilmassa leijuvain lehmälähtöisten kaasuin vaikutuksesta. Raha haisee ainakin maamiehen lompakossa.

Matkalla

Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä; niitä, jotka ihmettelevät miksi tätä blogia ei ole päivitetty lähes kahteen viikkoon, sekä niitä, jotka eivät ihmettele. Ensimmäiseen ryhmään kuuluville kerrottakoon, että viime aikoina olen halkonut Suomenmaata ja muitakin maita ristiin ja rastiin ja kanttiin per kanttiin sellaisella tahdilla, ettei edes laadukkainkaan metronomi olisi pystynyt pitämään lukua rytmeistäni.

Parhaimmillaan kävin poissaoloaikanani ihan Savonlinnassa asti, vaikka poikkesinpa pikaisesti myös Hampurissa ja Riikassakin, jälkimmäisessä tosin vain lentokenttäkahvien pituisen ohikiitävän hetken ja yhdentoista euron verran. Matkoillani näin paljon kaikkea sellaista, jota en olisi nähnyt, jos olisin vain istunut kotonani. Näin vanhoja höyrylaivoja, näin vallan mahdottoman kokoisen telakka-altaan ja näinpä myös pari ihan kelpoa museolaivaa. Reperbahnin tyttöjäkin näin, tosin vain vahingossa ja sivusilmällä, sillä eihän ole täysin kaltaiseni säntillisen ja hyvää tahtovan nuoren miehen käytökselle sopivaa katsella aivan jokaisesta näyteikkunasta sisään.

Niin kuin hyvin tiedetään, on Saksa maa, jonka rajoja reunustaa meri kaikkialla siellä, mistä niitä ei reunusta maa. Tämän takia tuon Keski-Euroopan maltillisen suurvallan alueelle onkin rakennettu useita suuria satamia, joista Hampuri on suurin. Tavaraa siellä liikkuu jos ei vitun, niin ainakin helvetin paljon, toisinaan jopa Suomeen asti. Tästä huolimatta en ole kuitenkaan vielä koskaan käynyt työni merkeissä yhdessäkään saksalaissatamassa, enkä käynyt nytkään. Kävin lomailemassa, ja saavuin ja lähdin lentäen kuin enkeli, albatrossi tai kanaemo konsanaan. Matkan taittuessa tulin kuitenkin huomanneeksi, että oli ainoastaan oikein ja sopivaa, että valitsin itselleni merimiehen hyvän ammatin lentäjän lestin sijasta, sillä toisin kuin laivoilla, on ruoka lentokoneissa usein pahaa ja korvatkin menevät lukkoon. Merimies pääsee helpommalla.

Koska tässä tekstissä ei taaskaan ole päätä, häntää eikä edes parhaita selkäpaloja, katson parhaaksi lopettaa sen nyt. Eli heippa vaan!