Blunt Instrument

Jos olet kuin minä, olet ehkä joskus saattanut nähdä televisiosta jonkin James Bond-elokuvan. Jos et, kertaan elokuvasarjan kaikkien filmien juonen tässä nopeasti: viinaan menevä ja naisissa ravaava englantilainen herrasmiesagentti pelastaa maailman katalalta suunnitelmalta, jonka on suunnitellut käsittämättömillä älynlahjoilla ja loppumattomilla resursseilla varustettu rikollisnero, jota puolestaan avustaa tämän tyhmä mutta vuortakin vahvempi palkollinen.

Itse muistutan kovastikin vakoiluelokuvien sankareita siinä suhteessa, että minulle on siunaantunut ominaisuuksia  kaikilta edellä mainitulta ihmistyypiltä. Valitettavasti kävi vain niin kurjasti, että vanhempieni aikanaan järjestämissä geeniarpajaisissa rastikseni lankesivat lähinnä Tohtori Non kompakti ruumiinrakenne sekä Sean Connerysta muistuttava ennen aikojaan vetäytyvä hiusraja. Kun tähän ynnätään lisäkuormaksi vielä Rautahampaan järjenjuoksu, voidaan helposti tehdä johtopäätös, että sellaiset työtehtävät, joiden toteuttaminen vaatii suuria määriä fyysistä voimankäyttöä tai öljyttyä järjenjuoksua, saattavat toisinaan tuottaa minulle ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Tällainen oli tilanne esimerkiksi toissapäivän myöhäisiltana, jolloin sain arbeetikseni irroitella pakkautunutta lunta ja jäätä laivan kannesta.

Alkuun tilanne vaikutti melko tuskaiselta sekä itseni että työn etenemisen kannalta, mutta hetken kolailun jälkeen suru muuttui iloksi ja masennus innoksi. Ymmärsin näet, että käsissäni oli pitkän tauon jälkeen  mitä mainioin tilaisuus päästä käyttämään suosikkityökaluani, päijäthämäläistä jokapaikan ongelmaratkojaa, siis metristä lekaa. Koska osallistuin lukiossa yhdelle ja samalle fysiikan peruskurssille peräti kolmesti, muistan ja ymmärrän hyvin, että jos tarpeeksi pitkän varren päähän kiinnitetään tarpeeksi jykevä kappale, alkaa kaltaiseni hentovartinenkin työntekijä saada tulosta aikaan. Ja niinhän siinä kävi, että eri fysisistien laatimien lakien mukaisesti jää jäi kakkoseksi, kun nuija alkoi heiluttaa nuijaa ja kirota niin että Emäsalon rannassa mökkiläisten korvat punersivat.

On Suomi köyhä, siksi jää, runoili Runeberg aikanaan. Jos kansallisrunoilijamme oli oikeassa, luulen, että varustamon kassaan kilahti sunnuntai-iltana armoton määrä käteistä, sillä jäätä ei ainakaan minun vastuualueeltani enää löydy, paitsi vähän.

Advertisement

Helppoa elämää

Jos joku olisi kertonut minulle kuukausi sitten kuinka helppoa työtä kotimaamme energiatalouden sujuvasta kulusta huolehtiminen on, en todennäköisesti olisi uskonut selonteosta sanaakaan. Nyt kun kuitenkin olen muutaman päivän ajan ehtinyt perehtymään tähän tärkeään työhön ja sen mukanaan tuomaan suureen vastuuseen, olen tullut siihen tulokseen, ettei homma merkittävyydestään huolimatta ole kovinkaan vaikeaa. Ilmeisesti näet energiavarantojen ylläpitäminen ei edellytä varsinaisia kuljetustapahtumia, vaan riittää, että laiva makaa sataman edustalla ankkurissa tekemättä mitään. Käy tämä näinkin.

I’m Bach

Eräiltä sataprosenttisen luotettavilta ja yhteiskunnallisestikin vaikuttavilta tahoilta olen kuullut, että kansan syvissä riveissä ihmetellään, miksei maanmainioon ahteritarinablogiin ole ilmestynyt uusia päivityksiä sitten kesäkuuman. Täytyykin myöntää, että koen kenties olevani selityksen tai kaksi velkaa jorinoideni kummallekin lukijalle, mutta koska tapoihini ei ole aiemminkaan kuulunut maksaa minulta perittäviä rästiin jääneitä saatavia, jätän selitykset selittämättä ja siirryn saman tien asiaan.

Istun paraikaa junassa matkustaen lähemmäksi merta ja sen rantoja, sillä huomenna puen jälleen ylleni kansimiehen kirkkaan oranssit haalarit ja aloitan noin kuuden viikon mittaisen työrupeaman. Vaikka olenkin pyörinyt kotona heinäkuusta asti, yllätti töihinlähtö minut housut kintuissa takavasemmalta ja aivan liian aikaisin. Onhan näet vain epäoikeudenmukaista ja huutavan väärin, että vaivaisen viiden kuukauden kesäloman jälkeen joudun lähtemään taas puoleksitoista kuunkierroksi töihin.  Vielä on myönnettävä, että töiden alkaminen pyörittää sukkia jaloissani tällä kertaa hieman tavallista enemmän, sillä astun huomenna uuden laivan kannelle ensimmäistä kertaa melkein kolmeen vuoteen. Aiemmin olen pysynyt uskollisena yhdelle ja samalle rautaiselle rouvalle armon vuoden 2010 alusta asti. Eräältä kokeneemmalta toveriltani tosin jo kuulin, että laiva jolle olen menossa, on maailman paras, joten odotukseni ainakin ovat korkealla.

Housunlahkeita lämmittävästä jännäkakasta ja luopumisen tuskan aiheuttamasta mielenhaikeudesta huolimatta olisi valhe väittää, että kokisin olevani jotakin muuta kuin onnekas. Päinvastoin! Enemmistö ihmisistä olisi luullakseni valmis maksamaan suuren summan kovaa rahaa päästäkseen yhdistetylle itsenäisyyspäivän, joulunajan, uudenvuoden ja loppiaisen avomeriristeilylle, kun taas minun tapauksessani kassavirtojen suunta on tyystin päinvastainen. Harmikseni tämä risteily on luonteeltaan kuitenkin melko koruton; tähtiartistit loistavat korkeintaan poissaolollaan, anniskelupuoli on olematonta ja kansipelit usein harmillisen raskaita. Tax Freessäkin joutuu asioimaan postimyynnin välityksellä.

Noin niin kuin vakavammin, tuntuu mukavalta lähteä pitkästä aikaa töihin. Vaikka lomailu ja kaikenlainen siihen liittyvä itsensä sivistäminen onkin hauskaa, tulevat henkilökohtaisen likviditeetin rajat jossain vaiheessa vastaan myös kaltaisellani rauhallisemmalla rahankäyttäjällä. Muutenkin on myönnettävä, että töiden tuoma vaihtelu ainaiseen navankaivuuseen pistää hymyilyttämään.