Minä olen telakalla. Enkä vain minä, vaan koko laiva ja sen muu henkilökunta ovat täällä myös.
Telakka sijaitsee Tanskassa, lähellä Odensen kaupunkia. Noin viikko sitten kurvasimme laivamme telakka-altaan portista sisään, odotimme että altaasta pumpataan vesi pois ja aloitimme armottomat huolto-operaatiot. Kuuluu surrur sieltä ja surrur täältä, siellä sur, täällä sur ja joka puolel’ surrur, kun laivaa hitsataan, leikataan ja maalataan entistä kauniimpaan kuntoon. Omin voimin tätä kaikkea surruria ja sukisukia ei tarvitse kuitenkaan hoitaa, vaan laivalla hääri parastakin aikaa sen tsiljardin biljardia ulkopuolista erikoismiestä huoltotöistä huolehtimassa.
Itse tosin kuorsaan ja piereskelen sänkyni pohjalla silloin kun muut painavat hommia, enkä edes ainoastaan siksi, että olen laiska ja saamaton, vaan myös siksi, että työskentelen tällä hetkellä aluksemme yövahtina. Aloitan työni kahdeksalta illalla enkä lopeta, ennen kuin kello on itsensä kertaalleen kiertänyt. Vastuullinen ja haastava tehtäväni on pitää yllä kuria ja järjestystä ja katsella ulkopuolisten telakkatyöntekijöiden perään. Tämä on osoittautunut kaikkineen melko vaativaksi, sillä yöt ovat niin rauhallisia, ettei kurinpitotoimille ole jäänyt juurikaan sijaa. Lisäksi rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että raavaan raskasraamisten telakkamiesten perät ovat silmissäni epämiellyttäviä katsella, eikä ole täysin harvinaista, että aivojeni objektiivit tarkentuvat seuraamaan kiehtovampien näkymien mielikuvakanavia.
Aivan pelkkää ajatustyötä ei työntekoni kuitenkaan ole ollut. Tänäänkin esimerkiksi viilsin itseäni vahingossa puukolla peukalonhankaan ja otin paljon valokuvia. Eilen kävin myös tutustumassa Odensen kaupunkiin ja sen tarjoamiin houkutuksiin, vaan niistä kertoakseni olisi minun aloitettava jo aivan toinen tarina. Mutta enhän sitä tee, tää lätinä jo riittänee, lauloi Pauli Badding Hanhiniemikin aikanaan.
Tarinoita ahterista 