Meren mutaa ja filmitaivaan tähtihetkiä

Kun oikein potuttaa eikä mikään onnistu, saattaa ihminen todeta, etteivät asiat suju niin kuin elokuvissa. Näin olen kuullut sanottavan usein, sillä siellä missä minä liikun, menevät hommat, duunit ja työt lähes poikkeuksetta päin kuusta, hevonvitunkuusta tai helvetinkuustoista.

Nyt tähän kaikkeen on kuitenkin tullut muutos, sillä totisesti voin kertoa, että muutamat viimeiset työpäivät ovat sujuneet viimeistä piirtoa myöten niin kuin valkokankaalla konsanaan. Valitettavasti en kuitenkaan tarkoita nyt sellaisia elokuvia, jossa tunnelma on leppoisa, rakkaus kukoistaa ja loppu onnellinen, vaan viittaan enemmänkin tragikoomisten farssien, verenmakuisten kauhuelokuvien ja suuren budjetin katastrofileffojen suuntaan. Paljon on tapahtunut kaikenlaista, vähemmän kuitenkin hauskanlaista.

Jahka saimme lastimme pitkällisten ja ankarien ponnistelujen jälkeen puretuksi Rotterdamin satamassa, siirryimme sataman ja valtion vesien ulkopuolelle ankkuria kylvettämään. Kellutimme laivaamme ankkuripaikalla rauhassa viiden kokonaisen vuorokauden ajan, ja vielä kuudentenakin päivänä lepuutimme monitonnista rautahaarukkaamme merenpohjassa, mutta emme enää rauhassa, vaan säheltäen, soheltaen ja sinkoillen.

Tuon kohtalokkaan perjantaipäivän aamuna kävi näet käsky, että aluksen painolastivesitankit olisi puhdistettava mudasta, hiekasta ja kaikesta muusta irstasta, jota niihin on vuosien saatossa kerääntynyt. Kuuliaina työntekijöinä emme epäröineet tarttua toimeen, vaan puimme yllemme kumiset vaatteet, viritimme paloletkut valmiiksi ja sukelsimme kohti tankinpohjia letkut loiskuen. Tämä toi mukavaa vaihtelua normaaliin työpäivään, sillä tankin pohjalla sain kerrankin viettää aikaa kaltaisessani seurassa; polskinhan siellä yhdessä meren mudan ja muun pohjasakan kanssa.

En tiedä oletko koskaan käynyt kauppa-aluksen painolastitankissa, mutta prosentuaalisen todennäköisyyden perusteella oletan, että et ole. Tässä sinulla ei kuitenkaan ole mitään syytä häpeään, sillä usko kun kerron, ettei painolastitankkia ole suunniteltu leppoisaksi ajanviettopaikaksi tai vetäväksi matkakohteeksi. Kun hyvä ja viisas Jumala aikanaan suunnitteli sukuni miesten geeniperimää, katsoi hän parhaaksi antaa näille suuria ajatuksia ja hyvän järjen,  mutta jätti vaihtokaupassa esi-isäni varreltaan lyhyiksi ja hartioistaan kapeiksi. Tästä huolimatta minun oli toisinaan eli koko ajan vaikea saada itseäni mahtumaan tankin pienimpiin sopukoihin ja ahtaimpiin koloihin, ja hetkittäin olin niin ahtaalla, että meinasin joutua jopa kiroilemaan. Pidin kuitenkin mieleni ja letkuni kovana, enkä alentunut mokomiin anaaliuksiin tai banaaliuksiin.

Vahinko ei tule kello kaulassa, vaan se tulee silloin, kun työpäivä on juuri loppumaisillaan. Ja kas, kun työpäivämme oli juuri loppumaisillaan, kävi vahinko: hieman ennen ruoka-aikaa näet amerikkalaiskoomikko Eddie Murphy Murphyn lakeineen astui mukaan peliin ja käski, että miesten oli noustava ulos tankeista ja ankkurin ylös merenpohjasta, sillä olimme jälleen ryhtyvä matkantekoon. Emme tietenkään kovin pitkälle, vaan ainoastaan muutaman tunnin ajomatkan päähän takaisin Rotterdamiin. Näin ollen lämpimänä höyryävät makkaralautaset höyrysivät ruokapöydän sijasta ainoastaan mielessäni, sillä vapaa-ajan sijasta pääsin viettämään vielä hieman lisää työaikaa. Olin siis perjantaina hommissa aamukahdeksasta kutakuinkin puoleen yöhön asti, ja pitempäänkin olisin ollut, mutta sitten vuorokaudesta loppuivat tunnit, eikä kovinkaan työmies voi enää lisätä perjantaista työpanostaan, jos kello on jo kääntynyt lauantain puolelle. Suinkaan en ollut ainoa, jota tällainen pitempiaikainen yhtäjaksoistyökiinnitys riepoi, vaan myös muut miehistön jäsenet saivat maistaa oman siemauksensa ylitöiden runsaana helmeilevästä maljasta.

Nyt on työtaakka kuitenkin jo hieman keventynyt, eikä eilisellekään kertynyt hommia kuin yhdentoista tunnin edestä. Lastin ensimmäinen osa on jo kyydissä, mutta syistä joita minä tai kukaan muukaan ei tiedä tai välttämättä edes koe tarvitsevansa tietää suoritetaan lastaus tälläkin kertaa kahdessa eri laiturissa. Koska joku arveluttava ja epärehellinen ryökäle vielä kuhnaa toisessa lastauslaiturissamme, odottelemme paikan vapautusta väylänvarren diktaaleihin kiinnitettynä. Jahka kaikki tavara on pumpattu tankkeja koristamaan, suuntaamme ensin Hampuriin ja sieltä satamaan, jonka nimeä en muista, mutta jonka luulen olevan Ruotsissa, vaikka voi se olla Tanskassakin. Kuka näistä tietää.

Advertisement

Rotterdamn

Kauaakaan ei ole kulunut aikaa siitä, kun kirjoitin lähteväni töihin. Suureksi ilokseni ja ehkä jonkun muunkin iloksi voin kertoa, että saavuin määräpaikkaani ajallaan, ehjänä ja ilman suurempaa haparointia.

Voisin kertoa, että vajaassa viikossa on tapahtunut paljon kaikkea jännittävää, huimaa ja dramaattisempaa, mutta en kuitenkaan tee niin. Asioiden ja Pamelain tola on näet sellainen, ettei vajaassa viikossa ole tapahtunut yhtään mitään. Helvetti, varmaan Kittilän kotiseutumuseon virkailijoillekin on kuluneen viikon aikana kertynyt enemmän kerrottavaa kuin minulle.

Edellisen kirjoitukseni lopetin veretseisauttavaan cliffhanger-kysymykseen siitä, minne matka Rotterdamista jatkuisi. Nyt, viiden päivän työnteon jälkeen, alkaa vastauskin olla jo selvillä; ei mihinkään. Saimme näet määrittelemättömän pituisen siirron Rotterdamin sataman sisäiseen liikenteeseen, ja kökötämme yhä samassa kaupungissa kuin tiistaina, vaikka onkin myönnettävä, että eilen sentään suoritimme lyhyen siirtymän laiturista toiseen. Tällä hetkellä määräsatamien lista näyttää siltä, miltä Yleisradion vaalilähetykset tapasivat kuulostaa: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Rotterdam, Rotterdam, Rotterdam.

Miksi liikutamme lastia yhden sataman sisällä, sitä en voi kertoa, sillä en sitä itsekään tiedä, enkä oikeastaan edes välitä tietää. Tutkimattomia ovat Herran ja kansainvälisen öljykaupan herrain tiet, eikä niistä kaltaiseni yksinkertainen haalarimies mitään ymmärrä. Varmaa on kuitenkin, se ettei näin lyhyillä merimatkoilla tarvitse juurikaan myrskyjä pelätä.

Vapaa-ajallani en ole jäänyt laakereilleni lepäilemään, vaikka laiva niin tekeekin. Kaupungille asti en ole ehtinyt, sillä sinne on matkaa noin 30 kilometriä, missä on 30 kilometriä enemmän kuin henkilökohtainen taksimatkakassani antaa myöden. Olen kuitenkin ahkerasti ja parhaani mukaan tutustunut kotimaisen kaunokirjallisuuden klassikoihin, kuunnellut pohjoismaisen pop-musiikin merkkiteoksia ja sivistänyt itseäni ykkösluokan laatuelokuvien parissa. Rambo III, Hellacopters ja Kari Korhosen Aku Ankka-tarinat, niistä on hyvä joutenolo tehty.

Lopun ajat ja aikain merkit

Elän lopun aikoja. Kaiken jätän taakseni, sillä lähtö on lähellä, eikä kestä enää kauaa, ennen kuin maallinen taipaleeni on loppuun vaellettu. Onneksi kuitenkin vain väliaikaisesti, sillä vaihdan hetkeksi merellisempiin maisemiin.

Kävi näet niin, että päivänä muutamana puhelimeni soi ja sain kuulla, että eräs suomalainen öljykuljetusalalla toimiva laivanvarustaja olisi valmis vuokraamaan työpanokseni puoleksitoista kuukaudeksi kohtuullista ja käypää korvausta vastaan. Se oli tarjous josta en voinut kieltäytyä, ja koska olen elokuvista oppinut, ettei mainitunlaisista tarjouksista voi kieltäytyä, pakkasin laukkuni ja suuntasin maailmalle. Seuraavan kuuden viikon ajan siis osaltani huolehdin siitä, että Keski-, Pohjois- ja Itä-Euroopan kansat saavat dieseliä tankkeihin, kukin tarpeensa ja ostovoimansa mukaan.

Ensimmäinen määräsatamani on Helsinki-Vantaan lentokenttä, joka on satamaksi siitä poikkeuksellinen, ettei sinne pääse lainkaan laivalla, mutta sieltä pääsee helposti laivalle. Uusi työmaani nimittäin odottaa minua ja paria muutakin matkalaista Rotterdamissa, joka on rakennettu niin kauas kotoisasta Suomenmaasta, ettei sinne saavuta nopeasti muilla keinoin kuin lentäen. Muuten se on hyvä ja mainio kaupunki, ja tämän minä tiedän varmaksi, sillä vuosi sitten tutustuin siihen perusteellisesti, hieman yli 42 kilometrin verran.

Ennen työmatkani alkua kävin kaupungilla hieman tuhlailemassa vähäisiä rahavarantojani. Ostin uuden hammasharjan, suihkusaippuan ja viidentoista euron rannekellon, ja hieman matkalukemistakin minä itselleni ostin. Ostin myös paketillisen sukkia sekä muutaman kolmen euron elokuvan vapaa-aikaani ilostuttamaan, ja vieläpä kaiken tämän lisäksi ostin sydämeni sisarelle kimpun kukkia. En ainoastaan siksi, että olen herrasmies, vaan myös siksi, että olen lukenut mies. Muistan näet kotiäitinä työskennellessäni tavanneeni Anna-lehdestä, että kukat kasvavat paremmin kun niille juttelee, ja koska neitoni jää nyt yksin yhteistä kotiamme lämmittämään, on hyvä, että olohuoneen nurkassa on edes joku jolle jutella.

Minne matka jatkuu Rotterdamista, sitä en vielä tiedä enkä siitä liiemmin välitäkään. Todennäköisesti jonnekin sellaiseen paikkaan missä on laituri, kymmenkunta metriä vettä ja monta suurta säiliötä rannassa.

Kesäduuniblues

Minä olen lomalla, olen antanut kertonut itselleni. Jos olisin itselleni täysin rehellinen, en suinkaan uskottelisi olevani lomalla, vaan näkisin asiat niin kuin ne todellisuudessa ovat: olen työtön.

Kesä näet yllätti nuoren merenkulkijan samalla salakavaluudella kuin talvi autoilijat; sieltä se tuli, tänäkin vuonna, puun takaa, ilmoittamatta itsestään muuten kuin kalenterin, lämpenevän sään ja pitenevän päivän kautta. Ja onhan liikaa vaadittu, että tällaisista hienovaraisista merkeistä yksinkertainen opiskelija osaisi arvata, että pian luvut loppuvat ja kesäloma lähestyy. Ja surullista kyllä, se lähestyy viimeisen kerran. Jos valmistun jouluna, niin kuin hyviin suunnitelmiini kuuluu, loppuvat opiskelujeni ohella myös pitkät kesälomat. Kiusallista.

Vaikka lomailu onkin alkuun hauskaa, alkaa sekin pitemmän päälle käydä tylsänpuoleiseksi, ja olenkin tämän vuoksi vakaasti aikonut etsiä itselleni kesätöitä. Saatat ajatella, että olen ahkerana poikana kirjoitellut työhakemuksia, lähetellyt ansioluetteloitani maailmalle ja ravannut tukka punaisena ja naama putkella työhaastatteluissa ja varustamoiden konttoreissa. Tässä olet kuitenkin väärässä, sillä en ole tehnyt mitään sellaista. Sen sijaan olen pitänyt aktiivista puhelinyhteyttä erääseen suomalaiseen varustamoon, sillä sellainen on merenkulkualalla tapana.

Puhelin on työttömän merimiehen työkaluista tärkein. Varsinkin suorittajapuolen haalarihommia etsittäessä työhaastatteluita ja kirjallisia hakemuksia harrastetaan melko vähän, sillä onhan helpompaa, että esimerkiksi Oulussa asuva merimies hakee helsinkiläisvarustamosta pestiä GSM-verkon kautta kuin matkustamalla haastateltavaksi konttoriin. Seilorin on hyvä soittaa varustamon miehittäjälle, jonka tehtävänä on huolehtia, että yhtiön laivoilla on aina tarvittava määrä miehistöä. Jos paikkoja on vapaana, kertoo miehittäjä soittajalle missä, milloin ja millä laivalla tämän työpanosta tarvitaan.

Vaikka vailla töitä olenkin, en ole jäänyt lakeijoilleni lepäämään, vaan olen pitänyt itseni aktiivisena ja mieleni vireänä puuhastelemalla erilaisten askareiden parissa ja ratkomalla mitä moninaisempia pulmia. Heti aamusta joudun esimerkiksi päättämään, juonko teeni mukista, jonka kylkeä koristaa FC St. Paulin vai West Ham Unitedin logo. Helpolla en pääse. Edes merimiestaitoni eivät pääse ruostumaan, sillä ostin näet kajakin, jonka kanssa voin ahkerana ja tunnollisena kaverina harjoitella erilaisia kohtaamistilanteita ja satamamanöövereita tuolla lähijärvellä.

Jos blogi ei hetkeen päivity, niin olen todennäköisesti kanoottini kanssa jumissa tuolla rantakivikossa. Jeesaajille kiitos jo etukäteen.

Matkalla

Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä; niitä, jotka ihmettelevät miksi tätä blogia ei ole päivitetty lähes kahteen viikkoon, sekä niitä, jotka eivät ihmettele. Ensimmäiseen ryhmään kuuluville kerrottakoon, että viime aikoina olen halkonut Suomenmaata ja muitakin maita ristiin ja rastiin ja kanttiin per kanttiin sellaisella tahdilla, ettei edes laadukkainkaan metronomi olisi pystynyt pitämään lukua rytmeistäni.

Parhaimmillaan kävin poissaoloaikanani ihan Savonlinnassa asti, vaikka poikkesinpa pikaisesti myös Hampurissa ja Riikassakin, jälkimmäisessä tosin vain lentokenttäkahvien pituisen ohikiitävän hetken ja yhdentoista euron verran. Matkoillani näin paljon kaikkea sellaista, jota en olisi nähnyt, jos olisin vain istunut kotonani. Näin vanhoja höyrylaivoja, näin vallan mahdottoman kokoisen telakka-altaan ja näinpä myös pari ihan kelpoa museolaivaa. Reperbahnin tyttöjäkin näin, tosin vain vahingossa ja sivusilmällä, sillä eihän ole täysin kaltaiseni säntillisen ja hyvää tahtovan nuoren miehen käytökselle sopivaa katsella aivan jokaisesta näyteikkunasta sisään.

Niin kuin hyvin tiedetään, on Saksa maa, jonka rajoja reunustaa meri kaikkialla siellä, mistä niitä ei reunusta maa. Tämän takia tuon Keski-Euroopan maltillisen suurvallan alueelle onkin rakennettu useita suuria satamia, joista Hampuri on suurin. Tavaraa siellä liikkuu jos ei vitun, niin ainakin helvetin paljon, toisinaan jopa Suomeen asti. Tästä huolimatta en ole kuitenkaan vielä koskaan käynyt työni merkeissä yhdessäkään saksalaissatamassa, enkä käynyt nytkään. Kävin lomailemassa, ja saavuin ja lähdin lentäen kuin enkeli, albatrossi tai kanaemo konsanaan. Matkan taittuessa tulin kuitenkin huomanneeksi, että oli ainoastaan oikein ja sopivaa, että valitsin itselleni merimiehen hyvän ammatin lentäjän lestin sijasta, sillä toisin kuin laivoilla, on ruoka lentokoneissa usein pahaa ja korvatkin menevät lukkoon. Merimies pääsee helpommalla.

Koska tässä tekstissä ei taaskaan ole päätä, häntää eikä edes parhaita selkäpaloja, katson parhaaksi lopettaa sen nyt. Eli heippa vaan!