”I’m your boy, I’ll make you undulate with joy, ’cause I’m the doctor!”
Kun ihminen sairastuu, hän menee lääkäriin. Kun merimies sairastuu, hän ei mene lääkäriin, sillä lähin lääkäriasema ei sijaitse lähellä vaan kaukana, aina laivan määräsatamassa asti. Tämän vuoksi kaikki merenkulkua opiskelevat saavat koulutiensä varrella ainakin jonkinasteista terveydenhuollon koulutusta.
Rahtilaivalla sairaanhuollosta vastaa tai ainakin yrittää vastata erikseen nimetty perämies, joka tikkaa haavoittuneet, buranoi pääkipuiset, katetroi etuvaivaiset ja vaikka intuboi respiroimattomat. Osana viimeistä terveydenhuollon kurssia käväisin tuossa parin päivän ajan pikaisesti harjoittamassa tohtorintaitojani eräällä ensiapupolilla.
Ja voi veljet mitä kaikkea näinkään. Verestä, suolista ja paljaasta pinnasta, huumeista, neuloista ja lääkepirtusta, pistoista, viilloista ja ruhjeista, rytmihäiriöistä, anestesiasta ja defibrillaatiosta, sonnasta, visvasta ja oksennuksesta, niistä oli alkuviikon koulupäiväni tehty. Enpä osannut neljä vuotta sitten yhteishakukaavaketta täyttäessäni arvata, että merimieskoulun oppimäärään kuuluu vaipanvaihtoa ja verikokeita, mutta niinpä vaan näytti kuuluvan. Ja hyvä niin.
Kovana jätkänä suoriuduin aiemmin täysin vieraista tehtävistä kuitenkin kunnialla. Kukaan ei kuollut käsivarsilleni, vältyin tekemästä hoitovirheitä ja sain kanyylitkin hulautettua oikeisiin suoniin. Muutamat vanhemmat potilasrouvat jopa erehtyivät ihmettelemään kuinka näin nuori mies voi jo olla näin ammattitaitoinen lääkäri, mutta ihmekös tuo, sillä olen usein itsekin löytänyt kasvoiltani amerikkalaisten tv-tohtoreiden karhean komeita piirteitä.
Jo parin päivän sairaalaharjoittelun aikana ehdin huomaamaan, että olen osannut valita itselleni sopivan alan. Laivan huoltohommat hoituvat vähän tyhmemmältäkin jätkältä, mutta ihmistäpä ei tuosta noin vaan fiksatakaan. Lisäksi sairaanhoitohommissa pääsisin vain harvoin käyttämään kahta suosikkityökaluani, kiukkua ja vasaraa.
Tarinoita ahterista 