Blunt Instrument

Jos olet kuin minä, olet ehkä joskus saattanut nähdä televisiosta jonkin James Bond-elokuvan. Jos et, kertaan elokuvasarjan kaikkien filmien juonen tässä nopeasti: viinaan menevä ja naisissa ravaava englantilainen herrasmiesagentti pelastaa maailman katalalta suunnitelmalta, jonka on suunnitellut käsittämättömillä älynlahjoilla ja loppumattomilla resursseilla varustettu rikollisnero, jota puolestaan avustaa tämän tyhmä mutta vuortakin vahvempi palkollinen.

Itse muistutan kovastikin vakoiluelokuvien sankareita siinä suhteessa, että minulle on siunaantunut ominaisuuksia  kaikilta edellä mainitulta ihmistyypiltä. Valitettavasti kävi vain niin kurjasti, että vanhempieni aikanaan järjestämissä geeniarpajaisissa rastikseni lankesivat lähinnä Tohtori Non kompakti ruumiinrakenne sekä Sean Connerysta muistuttava ennen aikojaan vetäytyvä hiusraja. Kun tähän ynnätään lisäkuormaksi vielä Rautahampaan järjenjuoksu, voidaan helposti tehdä johtopäätös, että sellaiset työtehtävät, joiden toteuttaminen vaatii suuria määriä fyysistä voimankäyttöä tai öljyttyä järjenjuoksua, saattavat toisinaan tuottaa minulle ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Tällainen oli tilanne esimerkiksi toissapäivän myöhäisiltana, jolloin sain arbeetikseni irroitella pakkautunutta lunta ja jäätä laivan kannesta.

Alkuun tilanne vaikutti melko tuskaiselta sekä itseni että työn etenemisen kannalta, mutta hetken kolailun jälkeen suru muuttui iloksi ja masennus innoksi. Ymmärsin näet, että käsissäni oli pitkän tauon jälkeen  mitä mainioin tilaisuus päästä käyttämään suosikkityökaluani, päijäthämäläistä jokapaikan ongelmaratkojaa, siis metristä lekaa. Koska osallistuin lukiossa yhdelle ja samalle fysiikan peruskurssille peräti kolmesti, muistan ja ymmärrän hyvin, että jos tarpeeksi pitkän varren päähän kiinnitetään tarpeeksi jykevä kappale, alkaa kaltaiseni hentovartinenkin työntekijä saada tulosta aikaan. Ja niinhän siinä kävi, että eri fysisistien laatimien lakien mukaisesti jää jäi kakkoseksi, kun nuija alkoi heiluttaa nuijaa ja kirota niin että Emäsalon rannassa mökkiläisten korvat punersivat.

On Suomi köyhä, siksi jää, runoili Runeberg aikanaan. Jos kansallisrunoilijamme oli oikeassa, luulen, että varustamon kassaan kilahti sunnuntai-iltana armoton määrä käteistä, sillä jäätä ei ainakaan minun vastuualueeltani enää löydy, paitsi vähän.

Mainokset

Helppoa elämää

Jos joku olisi kertonut minulle kuukausi sitten kuinka helppoa työtä kotimaamme energiatalouden sujuvasta kulusta huolehtiminen on, en todennäköisesti olisi uskonut selonteosta sanaakaan. Nyt kun kuitenkin olen muutaman päivän ajan ehtinyt perehtymään tähän tärkeään työhön ja sen mukanaan tuomaan suureen vastuuseen, olen tullut siihen tulokseen, ettei homma merkittävyydestään huolimatta ole kovinkaan vaikeaa. Ilmeisesti näet energiavarantojen ylläpitäminen ei edellytä varsinaisia kuljetustapahtumia, vaan riittää, että laiva makaa sataman edustalla ankkurissa tekemättä mitään. Käy tämä näinkin.

I’m Bach

Eräiltä sataprosenttisen luotettavilta ja yhteiskunnallisestikin vaikuttavilta tahoilta olen kuullut, että kansan syvissä riveissä ihmetellään, miksei maanmainioon ahteritarinablogiin ole ilmestynyt uusia päivityksiä sitten kesäkuuman. Täytyykin myöntää, että koen kenties olevani selityksen tai kaksi velkaa jorinoideni kummallekin lukijalle, mutta koska tapoihini ei ole aiemminkaan kuulunut maksaa minulta perittäviä rästiin jääneitä saatavia, jätän selitykset selittämättä ja siirryn saman tien asiaan.

Istun paraikaa junassa matkustaen lähemmäksi merta ja sen rantoja, sillä huomenna puen jälleen ylleni kansimiehen kirkkaan oranssit haalarit ja aloitan noin kuuden viikon mittaisen työrupeaman. Vaikka olenkin pyörinyt kotona heinäkuusta asti, yllätti töihinlähtö minut housut kintuissa takavasemmalta ja aivan liian aikaisin. Onhan näet vain epäoikeudenmukaista ja huutavan väärin, että vaivaisen viiden kuukauden kesäloman jälkeen joudun lähtemään taas puoleksitoista kuunkierroksi töihin.  Vielä on myönnettävä, että töiden alkaminen pyörittää sukkia jaloissani tällä kertaa hieman tavallista enemmän, sillä astun huomenna uuden laivan kannelle ensimmäistä kertaa melkein kolmeen vuoteen. Aiemmin olen pysynyt uskollisena yhdelle ja samalle rautaiselle rouvalle armon vuoden 2010 alusta asti. Eräältä kokeneemmalta toveriltani tosin jo kuulin, että laiva jolle olen menossa, on maailman paras, joten odotukseni ainakin ovat korkealla.

Housunlahkeita lämmittävästä jännäkakasta ja luopumisen tuskan aiheuttamasta mielenhaikeudesta huolimatta olisi valhe väittää, että kokisin olevani jotakin muuta kuin onnekas. Päinvastoin! Enemmistö ihmisistä olisi luullakseni valmis maksamaan suuren summan kovaa rahaa päästäkseen yhdistetylle itsenäisyyspäivän, joulunajan, uudenvuoden ja loppiaisen avomeriristeilylle, kun taas minun tapauksessani kassavirtojen suunta on tyystin päinvastainen. Harmikseni tämä risteily on luonteeltaan kuitenkin melko koruton; tähtiartistit loistavat korkeintaan poissaolollaan, anniskelupuoli on olematonta ja kansipelit usein harmillisen raskaita. Tax Freessäkin joutuu asioimaan postimyynnin välityksellä.

Noin niin kuin vakavammin, tuntuu mukavalta lähteä pitkästä aikaa töihin. Vaikka lomailu ja kaikenlainen siihen liittyvä itsensä sivistäminen onkin hauskaa, tulevat henkilökohtaisen likviditeetin rajat jossain vaiheessa vastaan myös kaltaisellani rauhallisemmalla rahankäyttäjällä. Muutenkin on myönnettävä, että töiden tuoma vaihtelu ainaiseen navankaivuuseen pistää hymyilyttämään.

Kotona on kivaa

Tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet huomata, että virtuaalisen laivapäiväkirjani sivut ovat olleet uusista teksteistä vapaita ja likimain kuukauden ajan. Se on valitettava mutta kuitenkin täysin loogisesti selitettävissä oleva tosiasia, jonka syntyyn vaikuttaneet tekijät luettelen tässä ja nyt:

  1. olin töissä, ja töissä joutuu tekemään töitä, ja työnteko rokottaa kirjoitusaikaa
  2. tulin kotiin ja kotona on paistanut aurinko, ja auringonpaiste rokottaa kirjoitusaikaa

Kotona olen ollut jo parisen viikkoa. Ahkerasti olen pyrkinyt sivistämään ja virkistämään itseäni esimerkiksi makailun, löhöilyn ja köllöttelyn voimin, ja olenpa muutamaan kertaan availlut ja tavaillut hieman kirjallisuuttakin. Lukuhommiin olen erityisen innostuneesti lähtenyt juuri näin keskiviikkoisin, sillä onhan kaikista viikonpäivistä keskiviikko ainut, jolloin postinkantaja tuo uunituoreen Aku Ankan aina ovelleni asti.

Kuulijan korviin saattaa tällainen lorvailu kuulostaa melko passiiviselta lomanvietolta, mikä ei ole ihme, sillä onhan minun itsenikin rehellisyyden nimissä myönnettävä, että tapani viettää aikaa on ollut aktiviteeteista köyhää. Tässä en kuitenkaan näe mitään väärää, sillä juostuani kuusi viikkoa pitkin maailman turkuja ja torkuja vako irvessä ja niska limassa, on ihan kiva levähtää kotona hetki, kaksi tai kymmenen. Pian on tämäkin hauskuus kuitenkin loppu, sillä horisontissa häämöttää uhkaava ja synkäntumma myrskypilvi, jonka varjo joskus peittää alleen jokaisen viattoman nuoren miehen; anoppini tulee huomenna yökylään. Alan siis imuroimaan.

Viisivuotishuoltosuunnitelma

Minä olen telakalla. Enkä vain minä, vaan koko laiva ja sen muu henkilökunta ovat täällä myös.

Telakka sijaitsee Tanskassa, lähellä Odensen kaupunkia. Noin viikko sitten kurvasimme laivamme telakka-altaan portista sisään, odotimme että altaasta pumpataan vesi pois ja aloitimme armottomat huolto-operaatiot. Kuuluu surrur sieltä ja surrur täältä, siellä sur, täällä sur ja joka puolel’ surrur, kun laivaa hitsataan, leikataan ja maalataan entistä kauniimpaan kuntoon. Omin voimin tätä kaikkea surruria ja sukisukia ei tarvitse kuitenkaan hoitaa, vaan laivalla hääri parastakin aikaa sen tsiljardin biljardia ulkopuolista erikoismiestä huoltotöistä huolehtimassa.

Itse tosin kuorsaan ja piereskelen sänkyni pohjalla silloin kun muut painavat hommia, enkä edes ainoastaan siksi, että olen laiska ja saamaton, vaan myös siksi, että työskentelen tällä hetkellä aluksemme yövahtina. Aloitan työni kahdeksalta illalla enkä lopeta, ennen kuin kello on itsensä kertaalleen kiertänyt. Vastuullinen ja haastava tehtäväni on pitää yllä kuria ja järjestystä ja katsella ulkopuolisten telakkatyöntekijöiden perään. Tämä on osoittautunut kaikkineen melko vaativaksi, sillä yöt ovat niin rauhallisia, ettei kurinpitotoimille ole jäänyt juurikaan sijaa. Lisäksi rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että raavaan raskasraamisten telakkamiesten perät ovat silmissäni epämiellyttäviä katsella, eikä ole täysin harvinaista, että aivojeni objektiivit tarkentuvat seuraamaan kiehtovampien näkymien mielikuvakanavia.

Aivan pelkkää ajatustyötä ei työntekoni kuitenkaan ole ollut. Tänäänkin  esimerkiksi viilsin itseäni vahingossa puukolla peukalonhankaan ja otin paljon valokuvia. Eilen kävin myös tutustumassa Odensen kaupunkiin ja sen tarjoamiin houkutuksiin, vaan niistä kertoakseni olisi minun aloitettava jo aivan toinen tarina. Mutta enhän sitä tee, tää lätinä jo riittänee, lauloi Pauli Badding Hanhiniemikin aikanaan.

Mielin Kielin

Kenties olet joskus pohtinut, mahtaako minun suullani sekä aavalla ja laajalla Saksanmaalla olla jotakin yhteistä. Yllätykseksi voin todeta, että totisesti on, sillä kummastakin löytyy näet Kieli.

Totuuden ja yhteisen hyvän nimessä minun on kuitenkin myönnettävä, että nämä kaksi kieltä eroavat toisistaan melko suuresti, sillä Saksan Kiel on keskisuuri pikkukaupunki, jonka läpi kulkevaa kanavaa merenkulkijat käyttävät tahtoessaan kiireesti Itämereltä Pohjanmerellä tai toisinpäin. Sen sijaan minun kielini on yksinkertainen ja kokolailla saksalaista melkein-kaimaansa pienempi lihasnuljaska, jota käytän lähinnä sanailu- ja nielemämielessä, vaikka toisinaan sitäkin pitkin seilaa täyteen vale- ja vilppilastiin ahdettuja lingvistisiä laivoja, jotka eivät koossaan, nopeudessaan tai loistossaan paljoa häpeile Kielin kanavan avomeripuksujen rinnalla.

K uten jo mainitsin, saattaa kiireensä ahdistama seilori valita reitikseen Jyllanin niemimaan läpi kulkevan Kielin kanavan, mikäli tahtoo päästä itäiseltä mereltä pohjoiselle vauhdikkaasti kiertämättä lainkaan pitkulaista Tanskaa ja sen salmia. Niin näppärä on tuo keinotekoinen merireitti, että se katsottiin hyväksi kaivaa käsivoimin jo aikana ennen kummempia konevoimia. Horstit, Helmutit ja Hansit ovat saaneet heiluttaa lapiotaan melkoisella meiningillä, sillä kanavalla on pituutta kahta vaille sata kilometriä.

Tein itse henkilökohtaisen neitsytmatkan Kielin kanavan halki joitakin päiviä takaperin, joskin ainakin käsittääkseni liikuin etu- enkä taka- tai pepewillbergin. Varma en ole, sillä kiireiltäni en ehtinyt kiinnittää asiaan kovastikaan huomiota. Matka oli nopea ja vauhdikas ja kiivastahtinen, enkä ehtinyt nähdä paljoakaan, mutta haistoin sitäkin enemmän. Saksa on paska maa, totesi muuan kaikkitietävä ja kaukaa viisas suomalainen keihäskarju aikanaan, mutta unohti kuitenkin täsmentää tarkoittavansa erityisesti Kielin kanavan ympäristöä. Sellaiseen karjatalouden katkuun en ole vielä eläissäni törmännyt, eikä ollut kaukana vaan oli likellä, etteivät työhaalarini alkaneet kyteä ja nenäkarvani kärytä pelkästään ilmassa leijuvain lehmälähtöisten kaasuin vaikutuksesta. Raha haisee ainakin maamiehen lompakossa.

Meren mutaa ja filmitaivaan tähtihetkiä

Kun oikein potuttaa eikä mikään onnistu, saattaa ihminen todeta, etteivät asiat suju niin kuin elokuvissa. Näin olen kuullut sanottavan usein, sillä siellä missä minä liikun, menevät hommat, duunit ja työt lähes poikkeuksetta päin kuusta, hevonvitunkuusta tai helvetinkuustoista.

Nyt tähän kaikkeen on kuitenkin tullut muutos, sillä totisesti voin kertoa, että muutamat viimeiset työpäivät ovat sujuneet viimeistä piirtoa myöten niin kuin valkokankaalla konsanaan. Valitettavasti en kuitenkaan tarkoita nyt sellaisia elokuvia, jossa tunnelma on leppoisa, rakkaus kukoistaa ja loppu onnellinen, vaan viittaan enemmänkin tragikoomisten farssien, verenmakuisten kauhuelokuvien ja suuren budjetin katastrofileffojen suuntaan. Paljon on tapahtunut kaikenlaista, vähemmän kuitenkin hauskanlaista.

Jahka saimme lastimme pitkällisten ja ankarien ponnistelujen jälkeen puretuksi Rotterdamin satamassa, siirryimme sataman ja valtion vesien ulkopuolelle ankkuria kylvettämään. Kellutimme laivaamme ankkuripaikalla rauhassa viiden kokonaisen vuorokauden ajan, ja vielä kuudentenakin päivänä lepuutimme monitonnista rautahaarukkaamme merenpohjassa, mutta emme enää rauhassa, vaan säheltäen, soheltaen ja sinkoillen.

Tuon kohtalokkaan perjantaipäivän aamuna kävi näet käsky, että aluksen painolastivesitankit olisi puhdistettava mudasta, hiekasta ja kaikesta muusta irstasta, jota niihin on vuosien saatossa kerääntynyt. Kuuliaina työntekijöinä emme epäröineet tarttua toimeen, vaan puimme yllemme kumiset vaatteet, viritimme paloletkut valmiiksi ja sukelsimme kohti tankinpohjia letkut loiskuen. Tämä toi mukavaa vaihtelua normaaliin työpäivään, sillä tankin pohjalla sain kerrankin viettää aikaa kaltaisessani seurassa; polskinhan siellä yhdessä meren mudan ja muun pohjasakan kanssa.

En tiedä oletko koskaan käynyt kauppa-aluksen painolastitankissa, mutta prosentuaalisen todennäköisyyden perusteella oletan, että et ole. Tässä sinulla ei kuitenkaan ole mitään syytä häpeään, sillä usko kun kerron, ettei painolastitankkia ole suunniteltu leppoisaksi ajanviettopaikaksi tai vetäväksi matkakohteeksi. Kun hyvä ja viisas Jumala aikanaan suunnitteli sukuni miesten geeniperimää, katsoi hän parhaaksi antaa näille suuria ajatuksia ja hyvän järjen,  mutta jätti vaihtokaupassa esi-isäni varreltaan lyhyiksi ja hartioistaan kapeiksi. Tästä huolimatta minun oli toisinaan eli koko ajan vaikea saada itseäni mahtumaan tankin pienimpiin sopukoihin ja ahtaimpiin koloihin, ja hetkittäin olin niin ahtaalla, että meinasin joutua jopa kiroilemaan. Pidin kuitenkin mieleni ja letkuni kovana, enkä alentunut mokomiin anaaliuksiin tai banaaliuksiin.

Vahinko ei tule kello kaulassa, vaan se tulee silloin, kun työpäivä on juuri loppumaisillaan. Ja kas, kun työpäivämme oli juuri loppumaisillaan, kävi vahinko: hieman ennen ruoka-aikaa näet amerikkalaiskoomikko Eddie Murphy Murphyn lakeineen astui mukaan peliin ja käski, että miesten oli noustava ulos tankeista ja ankkurin ylös merenpohjasta, sillä olimme jälleen ryhtyvä matkantekoon. Emme tietenkään kovin pitkälle, vaan ainoastaan muutaman tunnin ajomatkan päähän takaisin Rotterdamiin. Näin ollen lämpimänä höyryävät makkaralautaset höyrysivät ruokapöydän sijasta ainoastaan mielessäni, sillä vapaa-ajan sijasta pääsin viettämään vielä hieman lisää työaikaa. Olin siis perjantaina hommissa aamukahdeksasta kutakuinkin puoleen yöhön asti, ja pitempäänkin olisin ollut, mutta sitten vuorokaudesta loppuivat tunnit, eikä kovinkaan työmies voi enää lisätä perjantaista työpanostaan, jos kello on jo kääntynyt lauantain puolelle. Suinkaan en ollut ainoa, jota tällainen pitempiaikainen yhtäjaksoistyökiinnitys riepoi, vaan myös muut miehistön jäsenet saivat maistaa oman siemauksensa ylitöiden runsaana helmeilevästä maljasta.

Nyt on työtaakka kuitenkin jo hieman keventynyt, eikä eilisellekään kertynyt hommia kuin yhdentoista tunnin edestä. Lastin ensimmäinen osa on jo kyydissä, mutta syistä joita minä tai kukaan muukaan ei tiedä tai välttämättä edes koe tarvitsevansa tietää suoritetaan lastaus tälläkin kertaa kahdessa eri laiturissa. Koska joku arveluttava ja epärehellinen ryökäle vielä kuhnaa toisessa lastauslaiturissamme, odottelemme paikan vapautusta väylänvarren diktaaleihin kiinnitettynä. Jahka kaikki tavara on pumpattu tankkeja koristamaan, suuntaamme ensin Hampuriin ja sieltä satamaan, jonka nimeä en muista, mutta jonka luulen olevan Ruotsissa, vaikka voi se olla Tanskassakin. Kuka näistä tietää.